Uskon, että tämä oli kesän paras hitti. Hesarin lukemisen ohessa tullut hetken mielijohde lähettää toukokuun loppupuolella hakemus vapaaehtoiseksi Sodikseen. Kyseessä oli samalla ensimmäinen kertani osallistua lontoon kielellä tunnetulle Midnight Sun Film Festivalille.
Tiesin tapahtumasta etukäteen vähän. Olen saanut hyviä elokuvavinkkejä festarilla vierailleilta kavereiltani. Aurinko paistaa kuulemma koko ajan ja todella kaukainen paikka pitää ajatukset poissa töistä.
Olin ilmoittautunut ja ajatellut matkustaa yksin. Myöhemmin sain tietää, että pari tuttuakin tulisin tapaamaan paikanpäällä.
Mikään ei kuitenkaan valmistanut Sodankylän ainutlaatuiseen tunnelmaan. Festivaalin henki löytyi paikasta, työntekijöistä ja ohjelmistosta.
Pohjoisen ja etelän välimatkan ymmärtää vasta, kun 13 tuntia kestävän junamatkan aikana vaihtaa istumapaikkaa viisi kertaa rinkan ja kapsäkkien kanssa. Sen päälle istutaan vielä kaksi tuntia bussissa yrittäen napata kiinni unesta, joka jäi junafiaskon takia vähäiseksi. Vahinko ei ollut suuri, sillä unirytmi oli jo tässä vaiheessa kesää sekaisin. Paluumatkalle varasin röyhkeän hintaisen makuupaikan ollakseni seuraavana päivänä töissä edes jokseenkin tajuissani.
Välimatkaa suurensi tietenkin upouuden MacBookin jättäminen kotiin ja kylän ainoiden julkisten nettikoneiden varaustilanne aina ajoittain (kirjastostakin olisi tosin löytynyt kuulemma). Tämä oli tietenkin iso plussa. Kotopuolessa ei ollut vireillä vireillä mitään isompaa projektia. Muutaman työpuhelun hoidin, mutta ilman en osaisi ollakaan.
Yötön yö on toinen asia, joka selviää vasta paikanpäällä. Mikä fiilis meinaan! En voinut olla nauramatta myöhemmin etelässä juhannuksena, kun ihmiset päivittelivät valoisuutta keskellä yötä. Huomaan myös etten osaa kirjoittaa tuntemuksistani lapin yöttömästä yöstä. Sanon vain, että jatkuva valoisuus on omiaan pitämään mielen virkeänä, mutta unettomuutta se ei aiheuta.
Työntekijät eivät olleet iso yllätys. Täytyyhän tyyppien olla hieman vinksahtaneita (hyvällä tavalla), jos lähtevät omatoimisesti tälläiseen mukaan. Eihän parrasvaloissa nähty edes yhtään megaluokan rockstaraa. Joukosta puuttui myös kokonaan laiskurit ja vastuuttomat hölmöt. Työvuorossa jaksettiin hymyillä vaikka vuorot saattoivat olla välillä raskaitakin. Vietin luonnollisesti eniten aikaa oman ryhmäni jäsenten kanssa.
Sain maanantaina Kitisenrannan koululle saavuttuani tietää, että olen saanut kuljettajanpestin. Kumma, sillä mielestäni en painottanut sitä hakemuksessa. Samana päivänä kuljettajien makuukamariin saapui myös Arsi ja Sirpa, joiden kanssa aikaa tapettiin korttia heittämällä ja kahvia juomalla.
Myöhemmin kuljetus osoittautuikin festarin parhaaksi hommaksi (noh, kokemus muista nyt on vähänlainen). Ehkä pelkäsion suotta olevani vain niin huono ratissa. Pitkät ajomatkat Rovaniemelle palkittiin yleensä hyvällä matkaseuralla. Kännikuljetus lavatansseista alkoi luonnistumaan oikein mallikkaasti autonvaihdosta huolimatta. Ehdin täyttää vatsaanikin VIP-vieraiden tiskistä. Japanilaisten yöpymisongelman selvittäminen Luostolla oli sekin mielenkiintoinen haaste. Lopulta asia alkoi selviämään päin, kun saatiin välimerellä majaileva hotellin omistaja kiinni.
Sodiksen takia missasin esimerkiksi karonkka-maanantaina järjestetyt uusintatentit (kirjoitushetkellä edelleen suorittamatta). Turussa taidettiin järjestää samalla viikolla myös vesisota ylioppilaskylässä ja muuta pientä. Matka maksoi etenkin paluumatkan makuupaikan takia aikalailla yli budjetin.
Mielestäni jäin kuitenkin reilusti voiton puolelle hyvinvoinnissa, kokemuksissa, tuttavuuksissa ja kulttuuritarjonnassa.
Kiitoksia ja nähdään ensi vuonna!
Taidan kirjoitan ajatuksia näkemistäni elokuvista myöhemmin.
Tags: elokuva, festivaali, kesä, Sodankylä, suomi, Tapahtuma
Yksi kommentti, että pystyisin muokkaamaan kuntoon niiden esitystavan.